Veden lämpötila: Miekkavalaat ovat sopeutuneet hyvin monenlaisiin veden lämpötiloihin Etelämantereen kylmistä vesistä tropiikin lämpimämpiin vesiin. Heillä on useita fysiologisia mukautuksia, joiden ansiosta ne sietävät äärimmäisiä lämpötiloja, kuten paksua rasvakerrosta ja nopeaa aineenvaihduntaa.
Suolapitoisuus: Miekkavalaat voivat selviytyä sekä suolaisessa että murtovedessä. Ne sietävät monenlaisia suolapitoisuuksia valtameren erittäin suolaisista vesistä suistoalueiden ja jokien vähemmän suolaisiin vesiin. Tämä antaa heille mahdollisuuden päästä suistoihin ja jokiin etsimään ruokaa tai kavereita.
pH: Miekkavaalat kestävät monenlaisia pH-tasoja lievästi happamasta lievästi emäksiseen. Tämä mahdollistaa niiden selviytymisen sekä arktisen happamissa että tropiikin alkalisissa vesissä.
Auringonvalo: Miekkavalaat ovat vuorokausieläimiä, mikä tarkoittaa, että ne ovat aktiivisimpia päivän aikana. He luottavat auringonvaloon navigoidakseen, löytääkseen ruokaa ja kommunikoidakseen keskenään. Alueilla, joilla on pitkiä pimeyden jaksoja, kuten napa-alueilla talvella, miekkavalaat voivat luottaa muihin aisteihin, kuten kaikulokaatioon, navigoidakseen ja löytääkseen ruokaa.
Jääpeite: Miekkavalaat pystyvät selviytymään alueilla, joilla on vaihteleva jääpeite. Niitä tavataan usein merijääalueilla, joilla ne voivat metsästää hylkeitä, merileijonaa ja muita merinisäkkäitä. Alueilla, joilla on raskas jääpeite, miekkavalaat voivat käyttää jään halkeamia pintaan ja hengittää, tai ne voivat matkustaa alueille, joilla on vähemmän jääpeitettä.
Hapen saatavuus: Miekkavalaat ovat pakollisia ilmaa hengittäviä nisäkkäitä, mikä tarkoittaa, että niiden täytyy tulla pintaan hengittämään. He luottavat hapen saatavuuteen vedessä selviytyäkseen. Alueilla, joilla on alhainen happipitoisuus, kuten syvillä vesillä tai saastuneilla alueilla, miekkavalailla voi olla vaikeuksia löytää tarpeeksi happea hengittääkseen, ja heidän on ehkä noustava pintaan useammin.