Kidukset: Kidukset ovat erikoistuneita hengityselimiä, joita löytyy useimmista vesieläimistä, mukaan lukien kalat, äyriäiset ja nilviäiset. Kidukset koostuvat ohuista filamenteista tai levyistä, jotka lisäävät pinta-alaa tehokkaan hapen imeytymisen varmistamiseksi. Kun vesi kulkee kidusten yli, happi diffundoituu kidusten kalvojen läpi verenkiertoon. Hapetettu veri pumpataan sitten koko kehoon ja kuljettaa happea eri kudoksiin ja elimiin.
Keuhkot: Joillakin vesieläimillä, kuten keuhkokaloilla ja tietyillä kilpikonnilla, on samanlaisia keuhkoja kuin maaselkärankaisilla. He hengittävät ilmakehän happea nousemalla ajoittain pinnalle ja ottamalla ilmaa keuhkoihinsa. Nämä eläimet voivat tilapäisesti pidätellä hengitystään tai vaihtaa kidusten ja keuhkojen välillä riippuen hapen saatavuudesta vedessä.
Iho: Tietyt vesieliöt, kuten jotkin sammakkoeläimet (kuten sammakot) ja jotkut vesimadot, luottavat ihon hengitykseen, jossa happi imeytyy suoraan niiden ihon läpi. Heidän ihonsa on erittäin verisuonittunut, mikä mahdollistaa hapen diffundoitumisen verenkiertoon. Tätä hengitysmenetelmää täydentävät usein muut hengitysmekanismit, kuten kidukset tai keuhkot.
Erikoistuneet hengitysrakenteet: Joillakin vesihyönteisillä ja hämähäkkieläimillä on ainutlaatuiset hengitysrakenteet hapen saamiseksi. Esimerkiksi sudenkorentonymfeillä on erikoistuneet hengityselimet, joita kutsutaan henkitorven kiduksiksi, jotka sijaitsevat heidän vatsallaan ja mahdollistavat niiden imemisen vedestä. Vesiputket ja jotkin kovakuoriaiset käyttävät snorkkelin kaltaisia rakenteita päästäkseen ilmakehän ilmaan pysyen veden alla.
Hapenvaihtosovitukset: Vesieläimillä on usein mukautuksia hapenoton lisäämiseksi ja energian säästämiseksi. Nämä mukautukset voivat sisältää:
- Vastavirtapörssi: Kiduksissa verisuonten järjestely luo vastavirtaisen vaihtojärjestelmän. Kun happipitoinen vesi virtaa kidusten yli yhteen suuntaan, veri, josta happi on poistettu, virtaa vastakkaiseen suuntaan. Tämä maksimoi hapen diffuusion verenkiertoon ja minimoi hapen menetyksen takaisin veteen.
- Kasvanut kidusten pinta-ala: Monille vesieläimille on kehittynyt monimutkaisia rakenteellisia kiduksia, kuten lamelleja tai filamentteja, jotka lisäävät hapen imeytymiseen käytettävissä olevaa pinta-alaa.
- Aineenvaihduntanopeuden hidastuminen: Joillakin vesieläimillä, kuten syvänmeren eläimillä, jotka elävät happiköyhissä ympäristöissä, on kehittynyt alhaisemmat aineenvaihduntanopeudet. Tämä mukautus säästää happea tilanteissa, joissa hapen saatavuus on rajallinen.
Erikoistuneet hengitysrakenteet, tehokkaat hapenvaihtomekanismit ja mukautukset hapen säästämiseksi vesieläimet pystyvät erottamaan happea vesiympäristöstään ja viihtymään vastaavissa ekosysteemeissään.