Eräänä päivänä myrsky pyyhkäisi niityn yli, repiä ruohoa ja lähettäen muut suojaa leimatut härät. Barnaby pysyi kuitenkin rauhallisena. Hän tiesi, että myrsky oli tulossa, ja hän tunsi omituisen mukavuuden tunteen sen raivoissaan. Hän sulki silmänsä, ja tuuli lauloi hänelle surkea.
Myrskyn ohi, muut härät nousivat piilopaikoistaan, pahoinpideltyihin ja mustelmiin. Mutta Barnaby seisoi pitkä, kiinnittynyt. Hän katsoi ympärilleen tuhoon, rikkoutuneisiin oksiin ja hajallaan oleviin lehtiä. Hän tiesi voivansa auttaa.
Hän käytti vahvoja sarviaan tyhjentääkseen pudonsa, jolloin muut sonnit voivat laiduntaa. Hän käytti voimakkaita sorkkansa tasoittaakseen mutaista maata, mikä helpotti kaikkien kävelyä. Hän oli lempeä jättiläinen, mutta hän oli myös vahva ja kekseliäs.
Muut härät, jotka olivat kerran pilkanneet Barnabyä lempeästä luonteestaan, olivat nyt täynnä ihailua. He näkivät hänet johtajana, suojelijana ja ystävänä. He tajusivat, että voima ei tullut vain aggressiosta, vaan ystävällisyydestä ja myötätunnosta.
Siitä päivästä lähtien Barnaby ei ollut enää vain härkä. Hän oli lempeä jättiläinen, joka suojasi karjansa, järjen rauhallisen äänen kaaoksen keskellä ja todistuksen erilaisesta olemisen voimasta. Hän osoitti muille härille ja maailmalle, että todellinen voima ei ole hallitsevassa asemassa, vaan sydämessä.